II viikko: "Yhtehen jo käydä saamme"

Toinen harjoitusviikko hurahti erilaisten liike- ja äänimateriaalien valintojen parissa. Jerusalemin tanssin ilmaisutavassa keskeistä on ääni, liike ja kehollisuus erottamattomana kokonaisuutena. Tunteet nostatetaan näyttelijän kokonaisvaltaisella heittäytymisellä. Erilaiset tunnetilat on kuitenkin osattava myös nollata totaalisesti katsojien edessä, sillä näyttelijät pysyvät näyttämöllä koko esityksen ajan. On harjoiteltava sitäkin, miten rooli ja tunnetila tiputetaan pois niin, että sitä ei esitetä.

Äänimateriaalin suhteen päädytään käyttämään Tuomarilan kirjoittamien repliikkien lisäksi osia ilmestyskirjasta ja korkeasta veisusta, sillä uskonnollisuus on yksi näytelmän keskeisistä teemoista. Jerusalemin tanssissa keskeinen kysymys äänentuoton takana on se, mitä tapahtuu, kun ihminen puhuu itsensä hurmioon. Minkälaiset asiat ihmisessä silloin liikkuvat? Tiina ohjaa alkuun äänellisiä harjoituksia ja opiskelijoiden kurkusta kuuluu milloin kristallin kilinää, milloin hevosen hirnuntaa. Äänteillä kikkailu on hyvin hallinnassa, sillä sama porukka esitti viime syksynä Tohvelisankarin rouvan mandariinikiinaksi. Lämmittelyjen jälkeen korkeaa veisua aletaan kasvattaa äänelliseen hurmokseen. Äänimatto leviää kuin kulovalkea ja synnyttää yhdessä luodun tilan. Sisään pääsemiseksi on myös haluttava ”olla tiloissa”. Esiin nousee samalla hurmostilan kollektiivisuus. Jerusalemin tanssissa usko kristalliarkkiin, joka tulisi kuljettamaan 666 lahkolaista Palestiinaan, kehittyy samalla tavoin yhteisön luomaksi kollektiiviseksi todellisuudeksi.

Yhteisöllisyyteen viittaa myös näytelmän nimi, joka tarkoittaa tiettyä juutalaista rinkitanssia. Rinkitanssit kuvastavat yleisesti ottaen yhteisöllistä jatkuvuutta, jäsenten samanarvoisuutta sekä heidän välilleen muodostuvaa yhteisyyttä. Korpelalaisten toimesta tanssittua Jerusalemin tanssia ei kuitenkaan ole näytelmätekstissä kuvailtu tarkemmin. Yrjö Juhani näkee korpelalaisten yhteisöllisyyden muodostavan yhtenäisen ringin sijasta meno-paluu suuntaisia ratoja. Paratiisia ja rauhaa etsitään maan päältä mitä erikoisimmilla tavoilla, mitä erikoisimmista paikoista ja mitä erikoisimpien auktoriteettien johdolla. 

Jerusalemin tanssissa seurakunta pysyy kasassa osin hyväksikäyttämällä hyväuskoisten lojaalisuutta. Hurmoksellinen kokemus voi sinänsä olla puhdas ja kaunis hetki, mutta näytelmässä uskosta tulee heräämisen jälkeen teatteria. Taivaallisen autuuden saavuttamisen sijaan touhu keskittyy varsin maallisiin kädenvääntöihin. Arin ohjaamissa liikkeellisissä harjoituksissa vallan estetiikka nouseekin keskiöön muodossa tai toisessa. Korpelalaisessa Jerusalemin tanssissa reipas urheiluhenki ja raaka nyrkkeilymatsi sekoittuvat mystiikkaan ja uskonnollisiin rituaaleihin. Tuloksena on vinkeän mustaa huumoria. Mitä paatuneempia ihmiset ovat, sitä kovempia keinoja tarvitaan. Yhteisöllinen painostus uskoon tulemiseen on raadollisesti kuin potku päähän.

Viikon motto:

”Auktoriteetteja on vaihdettava, niin kuin hevosia pitkällä matkalla”, siteerasi eräs tuttavani taannoin Erno Paasilinnaa. Omia auktoriteetteja on hyvä tarkastella aika ajoin. Positiivisesti käytettynä niistä voi peilata omaa arvomaailmaa ja tarkistaa mihin suuntaan nokka kulloinkin osoittaa.