VI viikko: Tapahtui 23 vuotta sitten

Jerusalemin tanssi on erityinen näytelmä Renvallille, sillä samainen teos kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990 Renvallin toimiessa talon johtajana. Ohjaajana toimi tuolloin Katariina Lahti, joka teki tiivistä yhteistyötä näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarilan sekä lavastaja Kati Lukan kanssa myöhemminkin. Jerusalemin tanssin kantaesityksessä vahvana visuaalisena elementtinä toimi koko esityksen ajan satava lumi, joka lopulta kinostui näyttämölle. Lumesta huolimatta esitys ei jättänyt ketään kylmäksi. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin sanomissa (4.12.1990) kantaesityksestä seuraavaa:

Oulun näyttämöllä nähtiin tyylillisesti groteskin komedian ja verisen tragedian yhdeksi kuvaksi eheytynyt fresko. Temaattisesti hulluuden hirveys ja ihanuus tanssivat näytelmän Laulumaalla paritanssiaan. Keskeisenä henkisenä alustana toimi pahan ja hyvän moniselitteisyys. – Esitys nimenomaan kolahti Oulussa täpötäyteen katsomoon. Yleisö reagoi mielessään ja ääneen, puolesta ja vastaan. Väliajalla ei puheltu joulupipareista, vaan kiihkeästi siitä, mitä tämä oikein on. Naapurin mielipiteellä oli arvoa, oman suhteen oltiin hämmentyneitä. – ”

Esitys kutsuttiin myös vierailulle Saksaan ensimmäiseen Bonnin biennaaliin vuonna 1992. Oululainen Jerusalemin tanssi edusti tapahtumassa pohjoista eksotiikkaa. Kansainvälinen lehdistö kuvailee esitystä muun muassa vaikuttavana illuusioteatterina ja mielenkiintoisena spektaakkelina. Ruotsin radion Kulturekot ohjelman mukaan (25.6.1992) Jerusalemin tanssi herätti koko biennaalissa eniten keskustelua, sillä kollektiiviset uskonnolliset ja seksuaaliset riitit myös shokeerasivat yleisöä. Theater Heutessa (9/1992) puolestaan ylistetään näyttelijöiden intensiivistä heittäytymistä ja ohjaajan rohkeutta:

” – joukko ei säikähdä perusteellisesti esitettyjä alastomia tosiasioista, jotka johdattivat keskieurooppalaisen katsojan teatterin dionyysisille alkulähteille.”

On kiinnostavaa nähdä, mitä näytelmätekstille tapahtuu nyt, Renvallin ohjauksessa ja 23 vuoden tauon jälkeen. Tuomarilan teksti on tyylilajiltaan maagista realismia, jossa arkiseen realistiseen kuvaukseen yhdistyy taianomaisia ja yliluonnollisia elementtejä. Juonen perusteella Jerusalemin tanssin voisi kuvailla olevan humoristinen tragedia. Tragiikan ja komiikan saumatonta yhdistämistä voisi pitää haastavana lajina, mutta Tuomarila tekee sen taidokkaasti. Tapahtumien järjettömyydestäkin huolimatta teksti synnyttää omanlaisensa logiikan ja todellisuuden. Tarinan Laulumaan kylän rosoisessa pinnassa mikään tikku ei pistä lukijaa silmään liian pitkänä.

Tarinassa liikutaan 1930-luvun Tornionjokilaaksossa, pohjoisen karuissa oloissa, joissa sikiää toinen toistaan kovempia ihmiskohtaloita. Itsemurhia tai niiden yrityksiä tapahtuu pitkin matkaa. Puhtaimmillaan traagisuus nousee esiin, kun näytelmän viattomat lapset joutuvat kohtaamaan onnettomuuksia, joiden jälkeen asioiden korjaamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä. Traagisuuden vaikutelmaa tehostaa henkilöhahmojen elättämä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Mitä korkeammalta unelmista tiputaan, sitä kipeämmältä kolahdukset tuntuvat.

Jerusalemin tanssissa kyläläisten toivo perustuu uskoon siitä, että kristalliarkki laskeutuisi konkreettisesti Piitimenjoen jäälle ja kuljettaisi 666 valittua Palestiinaan. Lukija voi nähdä toiveen toteutumisen alusta pitäen mahdottomana, ja tämän järjettömyyden vuoksi traagisuuden kärki notkahtaakin asteen verran kohti komiikkaa. Humoristisuuden voi nähdä nojaavan tapahtumien uskomattomuuteen ja yllätyksellisyyteen. Itse tarina perustuu kuitenkin tositapahtumiin. Onkin kiinnostavaa miettiä, minkälaisia ovat olosuhteet, joissa ihminen alkaa odottaa Palestiinaan matkaavaa arkkia hurmoksellisuuteen asti. Mikä voisi olla tämän päivän kristalliarkki?

P.s.

Nätyn versiossa lunta ei tule konkreettisesti tupaan, vaikka tekstin parenteesit sitä korostavatkin. Oulun kaupunginteatterin esityksessä lumi oli silputtua elintarvikemuovia, joka pakattiin häkkeihin näyttämön yläpuolelle. Häkkejä heiluteltaessa lumi satoi, välillä hiljalleen, välillä pyryttäen. Materiaali oli paikoin myös ongelmallinen, sillä se imi itseensä pölyt ja liat esitysten edetessä. Käytössä oli myös tuulikone, joka puhalsi ja paljasti näyttämöä tarpeen mukaan. Yhdessä Saksan esityksessä kone olikin säädetty imulle, ja lumi katosi lavalta erityisen mystisesti.