”Yrjö
Juhani Renvall jättää komeat jäähyväiset Teatterimontulle. Jerusalemin tanssi taipuu hänen ohjauksessaan intohimoiseksi, mutta
tarkkaan mietityksi teatteriesitykseksi, jossa nuoret pääsevät panemaan
parastaan. – – Jerusalemin tanssi on
kuin tehty näille nuorille naisille ja miehille. He ottavat hurahtamisen
ilosanoman vastaan riemurinnoin. Kaikesta näkee, että näyttelijät ovat
hurahtaneiden puolella.” (Aamulehti 13.10.2013 / Matti Kuusela)
Esityskauden
edetessä näyttelijäopiskelijat saivat tutkia ja kokeilla henkilöhahmojensa
luonteita ja niiden joustoa. Antoisin leikki näyttämöllä alkaa vasta rajojen
selkiinnyttyä, jolloin niitä vasten voi vapaasti heittäytyä. Kokeilujen myötä
hahmojen väliset asetelmat ja suhteet sekä kokonaisuus löysivät kirkkaimman punaiset
lankansa. Viimeisen esityksen ja kahden kuukauden intensiivisen työskentelyn
jälkeen yksi näyttelijäopiskelijoista tiivisti: ”Tuntuu siltä, että esitys
olisi nyt valmis esitettäväksi.” Tulevaisuus jää nähtäväksi.
Aivan prosessin alussa
keskeiseksi lähtökohdaksi nousi hurmoksellisuuden tutkiminen ja se, missä
kohdassa hurmoksellisuus taittuu hulluuteen. Käytännön ohjenuorana toimi
kokemuksellisuus ja moniaistisuus. Aikalaisen arvion mukaan tämä oli välittynyt
myös katsomoon:
”Jerusalemin
tanssi on visuaalisesti ja auditiivisesti vaikuttava. – Ääni, liike, musiikki
ja tanssi kuljettavat näytelmää eteenpäin ja tempaavat mukaansa. Viimeistään
Vicky Rostin Sata salamaa -kappaleen
karaokemusikaaliversion täyttäessä lavan myös yleisö syttyy hurmokseen.”
(Aikalainen 17.10.2013 / Terhi Meriläinen)
Entä löytyikö matkalta
vastauksia blogin prologissa esitettyihin kysymyksiin: ”Mitä tapahtuu, kun kriittinen harkinta sumenee ja ohjakset luovutetaan
jollekin suuremmalle voimalle? Mikä hurmoksellisessa heittäytymisessä on
henkilökohtaisen uskon ja tahdon vaikutusta, mikä puolestaan yhteisöllisen
suggestion tulosta? Entä mikä ilmiössä on universaalia, ja kuinka paljon
ympäröivät olosuhteet vaikuttavat toimintatapoihin?”
Kysymyksiä voi kenties yrittää purkaa
uskontotieteiden ja psykologian avulla. Uskonkäsitysten yhteisöllisyyteen
liittyen uskontotieteilijä Tuija Hovi puhuu kerronnan performatiivisuudesta.
Hovin mukaan kerronnan performatiivisuuteen liittyy erilaisia lausumia, joiden
vaikutuksesta asiat tulevat todellisiksi. Lausumat voivat olla joko
normatiivisia, tunnustuksellisia tai legitimioivia. Normatiivisiin lausumiin
liittyy vahva auktoriteettiusko, joka määrää, miten tulee toimia. Tunnustuksellisilla lausumilla ilmaistaan
toimintaan sitoutumista tai siitä irtisanoutumista. Legitimoivat lausunnot
toimivat puolestaan perusteluina toiminnalle. Kerronnan performatiivisuudessa
voimakkaan vaikutuksen aikaansaa myös nonkommunikaatio, eli ilmaisematta
jättäminen. Hiljaisuuden performatiivinen voima tapahtuu tällöin negaation
kautta. (Hovi 2007, 228.) Hovin mukaan
performatiivisten lausumien vaikutus on ilmeisimmillään yhteisöllisissä
rituaaleissa. Hän lainaa sukuopuolentutkija Judith Butlerin ajatusta
sosiaalisten rituaalien voimasta. Butlerin mukaan ihmisen käyttäytymistä
yhteisössä ohjaavat kaikkein tehokkaimmin hiljaiset ja vihjailevat käytänteet.
Niiden vastustaminen on vaikeaa, sillä käytänteiden selittäminen selvästi,
jättämättä mitään päättelemisen varaan, on lähestulkoon mahdotonta. (Hovi 2997,
26-27.) Asioista vaikeneminen rakentaa ja ylläpitää sosiaalista todellisuutta
vaivihkaa, mutta tehokkaasti.
Analysoitaessa Jerusalemin tanssin repliikkejä,
yhteisöllisten lausumien performatiivisuus näkyy erityisesti esityksen korpelalaisten
profeettojen puheissa. Näkyvimmän profeetan, Linnin Tyran, lausumat ovat
pääsääntöisesti normatiivisia. Vastapoolina toimii saarnamies Vallgren, joka pyrkii
saamaan korpelalaiset ”takaisin kristilliselle polulle”. Vallgrenin lausumat
ovat tunnustuksellista ja legitimioivia sisältäessään runsaasti lainattuja fraaseja
ja avainsanoja raamatusta, joilla hän pyrkii perustelemaan omaa toimintaansa
sekä tarvetta korpelalaisyhteisön toiminnan muutokseen. Vallgrenin lausumat
ovat kuitenkin tehottomia. Miksi väki kallistuu selkokielisen järkipuheen
sijaan korpelalaiseen hurmoksellisuuteen?
Hovia soveltaen hurmokseen
päätymisen voi nähdä olleen seurausta korpelalaisen hurmosliikkeen vahvasta rituaalisesta
luonteesta. Rituaalit perustuivat kristillisen saarnaperinteen sijasta käytänteisiin,
jotka antoivat asioista enemmänkin vihjeitä. Hiljaisten vihjeiden vastustaminen
on vaikeaa, koska niistä ei välttämättä nouse esiin mitään selkeästi
vastustettavaa. Vihjeiden sisällön pohtiminen ja tunnustelu voi muuttua
vaivihkaa henkilökohtaiseksi elämäksi ja imeytyä yksilön maailmankatsomukseen ikään
kuin takaoven kautta.
Voisivatkohan teatterin nonverbaaliset keinot toimia samalla mekanismilla? Jerusalemin tanssissa lähestymistapa oli kokonaisvaltainen. Lausuttujen repliikkien ohessa merkityksiä kantavina elementteinä toimivat myös esimerkiksi ruumiillisuus, liike, asemoinnit, äänimaailma, puvustus tai lavastus. Voisiko esityksen vaikutus olla nonverbaalisti vihjattaessa vahvempi ja katsojalle henkilökohtaisempi?
Pienen kyselyn jälkeen useampi katsomossa istunut tuttavani mainitsi alun olleen vaikeasti ymmärrettävä,
mutta lopulta esitys oli kuitenkin imaissut vastustamattomasti mukaansa.
Jerusalemin tanssin alkukohtauksessa
Korpela ilmestyy kuin tyhjästä, ja puhuu päällekkäin saarnamies Vallgrenin kanssa,
muun väen sadetakkien kahinan yli. Puheesta ei paikoin meinaa saada selvää. Asetelman
voi kuitenkin nähdä tässä yhteydessä kertovan henkilöiden maailmasta ja heidän välisistä
suhteistaan kirjoitettuja repliikkejä enemmän. Korpelan ilmestymiseen liittyvän
sekavuuden voi nähdä hyvinkin perusteltuna, sillä todellisuudessa mies vaikutti
lahkossa vain sen alkuvaiheessa, ja väistyi toiminnasta kokonaan profeettojen
tullessa mukaan kuvioihin. Korpelan alkuperäinen viesti on siis moneen kertaan hautautunut
erilaisten hurmoksellisten tulkintojen alle. Sekavuus ja epävarmuus liittyivät
vahvasti myös ajan oloihin. Pettymyksiä tuottaneiden järkipuheiden kuuntelun
sijasta merkittävämmäksi nousi kenties usko siihen, että muutos voi tapahtua,
ja että se on mahdollista toteuttaa tässä, nyt ja ihan itse. Kunhan edes jokin
muuttuisi.
Ymmärrettävyys hahmotetaan
teatterissa usein edelleen henkilöhahmojen repliikkien ja tekstin logiikan
ymmärrettävyytenä. Esitystä voi kuitenkin pyrkiä ymmärtämään myös
kokemuksellisella tavalla. Kohtauksissa välittyvät erilaiset tunnelmat ja
aistikokemukset ovat esityksen olennaisia osia, vaikka ne sotisivat
draamatekstille tyypillistä logiikkaa vastaan. Kokemusta ei tarvitse
välttämättä sen kummemmin järkeistää, tunteminen ja tunteen tiedostaminen
riittävät.
Loppujen lopuksi
hurmoksellisuuttakaan ei tarvitse ymmärtää niin mustavalkoisena kuin oletin
prosessin alussa. Hurmokseen sukeltaminen ei välttämättä ole sidoksissa vintin
pimenemiseen ja harkinnan sumenemiseen, sillä sitä voi kokea myös tietoisuutensa
säilyttäen. Psykiatrian dosentti Hannu Lauerma toteaa teoksensa Usko toivo ja huijaus alkusanoissa
viisaasti:
”Suojautuakseen manipuloinnilta ihmisen täytyy ymmärtää oma
johdateltavuutensa ja lakata uskomasta liikoja omasta kyvystään tavoittaa
vaivatta asioiden ydin. Tämä ei tee ihmisestä vainoharhaista, vaan vapaamman.
Järjen käyttö ei tee ihmisestä mielikuvituksetonta, ihanteetonta tai
haltioitumiseen kykenemätöntä. Järjen käytön avulla mielikuvituksesta, ihanteista
ja haltioitumisesta saa enemmän ja parempaa irti. Elämän voi halutessaan nähdä
myös mysteerinä selkeämmin, jos päätyy järjen avulla toteamaan, ettei järki
selitä kaikkea. Rakkautta voi mainiosti pitää suurimpana asiana elämässä
samalla hyvin tietäen, ettei sitä voi mitata.”
Lähteet:
- Hovi, Tuija (2007): Usko ja kerronta.
Arkitodellisuuden narratiivinen rakentuminen uskonliikkeissä. Turun yliopiston
julkaisuja.
- Lauerma, Hannu (2007): Usko, toivo ja huijaus.
Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Helsinki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti