Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman eli Nätyn 3. vuosikurssin oppilaat harjoittelevat tänä syksynä Jerusalemin tanssi -näytelmää Yrjö Juhani Renvallin ohjauksessa. Jerusalemin tanssi on Ilpo Tuomarilan 1990 kirjoittama näytelmä, joka perustuu korpelalaisuuteen, 1920–1930 -luvuilla Pohjois-Ruotsin ja Suomen Torniojokilaakson alueella vaikuttaneeseen herätysliikkeeseen.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Epilogi

Kuva: Jonne Renvall
Ensi-illan jälkeen tekijäkaartilaisten kasvoilla hehkui helpottunut hymy. Yrjö Juhani tiivisti tunnelman ytimekkäästi: ”Kannatti tehdä.” 

Lopputulokseen saattoi olla tyytyväinen, eikä suotta. Ensi-illasta kirjoitetut arviot olivat kaiken kaikkiaan positiivisia:


”Yrjö Juhani Renvall jättää komeat jäähyväiset Teatterimontulle. Jerusalemin tanssi taipuu hänen ohjauksessaan intohimoiseksi, mutta tarkkaan mietityksi teatteriesitykseksi, jossa nuoret pääsevät panemaan parastaan. – – Jerusalemin tanssi on kuin tehty näille nuorille naisille ja miehille. He ottavat hurahtamisen ilosanoman vastaan riemurinnoin. Kaikesta näkee, että näyttelijät ovat hurahtaneiden puolella.” (Aamulehti 13.10.2013 / Matti Kuusela)


Esityskauden edetessä näyttelijäopiskelijat saivat tutkia ja kokeilla henkilöhahmojensa luonteita ja niiden joustoa. Antoisin leikki näyttämöllä alkaa vasta rajojen selkiinnyttyä, jolloin niitä vasten voi vapaasti heittäytyä. Kokeilujen myötä hahmojen väliset asetelmat ja suhteet sekä kokonaisuus löysivät kirkkaimman punaiset lankansa. Viimeisen esityksen ja kahden kuukauden intensiivisen työskentelyn jälkeen yksi näyttelijäopiskelijoista tiivisti: ”Tuntuu siltä, että esitys olisi nyt valmis esitettäväksi.” Tulevaisuus jää nähtäväksi. 

Aivan prosessin alussa keskeiseksi lähtökohdaksi nousi hurmoksellisuuden tutkiminen ja se, missä kohdassa hurmoksellisuus taittuu hulluuteen. Käytännön ohjenuorana toimi kokemuksellisuus ja moniaistisuus. Aikalaisen arvion mukaan tämä oli välittynyt myös katsomoon:

”Jerusalemin tanssi on visuaalisesti ja auditiivisesti vaikuttava. – Ääni, liike, musiikki ja tanssi kuljettavat näytelmää eteenpäin ja tempaavat mukaansa. Viimeistään Vicky Rostin Sata salamaa -kappaleen karaokemusikaaliversion täyttäessä lavan myös yleisö syttyy hurmokseen.”  
(Aikalainen 17.10.2013 / Terhi Meriläinen) 


Entä löytyikö matkalta vastauksia blogin prologissa esitettyihin kysymyksiin: ”Mitä tapahtuu, kun kriittinen harkinta sumenee ja ohjakset luovutetaan jollekin suuremmalle voimalle? Mikä hurmoksellisessa heittäytymisessä on henkilökohtaisen uskon ja tahdon vaikutusta, mikä puolestaan yhteisöllisen suggestion tulosta? Entä mikä ilmiössä on universaalia, ja kuinka paljon ympäröivät olosuhteet vaikuttavat toimintatapoihin?”

Kysymyksiä voi kenties yrittää purkaa uskontotieteiden ja psykologian avulla. Uskonkäsitysten yhteisöllisyyteen liittyen uskontotieteilijä Tuija Hovi puhuu kerronnan performatiivisuudesta. Hovin mukaan kerronnan performatiivisuuteen liittyy erilaisia lausumia, joiden vaikutuksesta asiat tulevat todellisiksi. Lausumat voivat olla joko normatiivisia, tunnustuksellisia tai legitimioivia. Normatiivisiin lausumiin liittyy vahva auktoriteettiusko, joka määrää, miten tulee toimia.  Tunnustuksellisilla lausumilla ilmaistaan toimintaan sitoutumista tai siitä irtisanoutumista. Legitimoivat lausunnot toimivat puolestaan perusteluina toiminnalle. Kerronnan performatiivisuudessa voimakkaan vaikutuksen aikaansaa myös nonkommunikaatio, eli ilmaisematta jättäminen. Hiljaisuuden performatiivinen voima tapahtuu tällöin negaation kautta. (Hovi  2007, 228.) Hovin mukaan performatiivisten lausumien vaikutus on ilmeisimmillään yhteisöllisissä rituaaleissa. Hän lainaa sukuopuolentutkija Judith Butlerin ajatusta sosiaalisten rituaalien voimasta. Butlerin mukaan ihmisen käyttäytymistä yhteisössä ohjaavat kaikkein tehokkaimmin hiljaiset ja vihjailevat käytänteet. Niiden vastustaminen on vaikeaa, sillä käytänteiden selittäminen selvästi, jättämättä mitään päättelemisen varaan, on lähestulkoon mahdotonta. (Hovi 2997, 26-27.) Asioista vaikeneminen rakentaa ja ylläpitää sosiaalista todellisuutta vaivihkaa, mutta tehokkaasti.

Analysoitaessa Jerusalemin tanssin repliikkejä, yhteisöllisten lausumien performatiivisuus näkyy erityisesti esityksen korpelalaisten profeettojen puheissa. Näkyvimmän profeetan, Linnin Tyran, lausumat ovat pääsääntöisesti normatiivisia. Vastapoolina toimii saarnamies Vallgren, joka pyrkii saamaan korpelalaiset ”takaisin kristilliselle polulle”. Vallgrenin lausumat ovat tunnustuksellista ja legitimioivia sisältäessään runsaasti lainattuja fraaseja ja avainsanoja raamatusta, joilla hän pyrkii perustelemaan omaa toimintaansa sekä tarvetta korpelalaisyhteisön toiminnan muutokseen. Vallgrenin lausumat ovat kuitenkin tehottomia. Miksi väki kallistuu selkokielisen järkipuheen sijaan korpelalaiseen hurmoksellisuuteen?

Hovia soveltaen hurmokseen päätymisen voi nähdä olleen seurausta korpelalaisen hurmosliikkeen vahvasta rituaalisesta luonteesta. Rituaalit perustuivat kristillisen saarnaperinteen sijasta käytänteisiin, jotka antoivat asioista enemmänkin vihjeitä. Hiljaisten vihjeiden vastustaminen on vaikeaa, koska niistä ei välttämättä nouse esiin mitään selkeästi vastustettavaa. Vihjeiden sisällön pohtiminen ja tunnustelu voi muuttua vaivihkaa henkilökohtaiseksi elämäksi ja imeytyä yksilön maailmankatsomukseen ikään kuin takaoven kautta.

Kuva: Krista Kierikka













Voisivatkohan teatterin nonverbaaliset keinot toimia samalla mekanismilla? Jerusalemin tanssissa lähestymistapa oli kokonaisvaltainen. Lausuttujen repliikkien ohessa merkityksiä kantavina elementteinä toimivat myös esimerkiksi ruumiillisuus, liike, asemoinnit, äänimaailma, puvustus tai lavastus. Voisiko esityksen vaikutus olla nonverbaalisti vihjattaessa vahvempi ja katsojalle henkilökohtaisempi?

Pienen kyselyn jälkeen useampi katsomossa istunut tuttavani mainitsi alun olleen vaikeasti ymmärrettävä, mutta lopulta esitys oli kuitenkin imaissut vastustamattomasti mukaansa. Jerusalemin tanssin alkukohtauksessa Korpela ilmestyy kuin tyhjästä, ja puhuu päällekkäin saarnamies Vallgrenin kanssa, muun väen sadetakkien kahinan yli. Puheesta ei paikoin meinaa saada selvää. Asetelman voi kuitenkin nähdä tässä yhteydessä kertovan henkilöiden maailmasta ja heidän välisistä suhteistaan kirjoitettuja repliikkejä enemmän. Korpelan ilmestymiseen liittyvän sekavuuden voi nähdä hyvinkin perusteltuna, sillä todellisuudessa mies vaikutti lahkossa vain sen alkuvaiheessa, ja väistyi toiminnasta kokonaan profeettojen tullessa mukaan kuvioihin. Korpelan alkuperäinen viesti on siis moneen kertaan hautautunut erilaisten hurmoksellisten tulkintojen alle. Sekavuus ja epävarmuus liittyivät vahvasti myös ajan oloihin. Pettymyksiä tuottaneiden järkipuheiden kuuntelun sijasta merkittävämmäksi nousi kenties usko siihen, että muutos voi tapahtua, ja että se on mahdollista toteuttaa tässä, nyt ja ihan itse. Kunhan edes jokin muuttuisi.

Ymmärrettävyys hahmotetaan teatterissa usein edelleen henkilöhahmojen repliikkien ja tekstin logiikan ymmärrettävyytenä. Esitystä voi kuitenkin pyrkiä ymmärtämään myös kokemuksellisella tavalla. Kohtauksissa välittyvät erilaiset tunnelmat ja aistikokemukset ovat esityksen olennaisia osia, vaikka ne sotisivat draamatekstille tyypillistä logiikkaa vastaan. Kokemusta ei tarvitse välttämättä sen kummemmin järkeistää, tunteminen ja tunteen tiedostaminen riittävät.

Loppujen lopuksi hurmoksellisuuttakaan ei tarvitse ymmärtää niin mustavalkoisena kuin oletin prosessin alussa. Hurmokseen sukeltaminen ei välttämättä ole sidoksissa vintin pimenemiseen ja harkinnan sumenemiseen, sillä sitä voi kokea myös tietoisuutensa säilyttäen. Psykiatrian dosentti Hannu Lauerma toteaa teoksensa Usko toivo ja huijaus alkusanoissa viisaasti:

”Suojautuakseen manipuloinnilta ihmisen täytyy ymmärtää oma johdateltavuutensa ja lakata uskomasta liikoja omasta kyvystään tavoittaa vaivatta asioiden ydin. Tämä ei tee ihmisestä vainoharhaista, vaan vapaamman. Järjen käyttö ei tee ihmisestä mielikuvituksetonta, ihanteetonta tai haltioitumiseen kykenemätöntä. Järjen käytön avulla mielikuvituksesta, ihanteista ja haltioitumisesta saa enemmän ja parempaa irti. Elämän voi halutessaan nähdä myös mysteerinä selkeämmin, jos päätyy järjen avulla toteamaan, ettei järki selitä kaikkea. Rakkautta voi mainiosti pitää suurimpana asiana elämässä samalla hyvin tietäen, ettei sitä voi mitata.”



Lähteet:

- Hovi, Tuija (2007): Usko ja kerronta. Arkitodellisuuden narratiivinen rakentuminen uskonliikkeissä. Turun yliopiston julkaisuja.
- Lauerma, Hannu (2007): Usko, toivo ja huijaus. Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Helsinki. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti